HUOM: Virheitä voi olla vieläkin.

Naaras

Makaan niityllä, katselen taivasta ja pilviä. Kuuntelen kuinka peltohiiret kiipeilevät heinissä. Kuulen huutoja, isä huutaa minua. En ole kuulevinani. Tuijotan vain taivasta ja vajoan omiin ajatuksiini. Vajoan siihen iltaan, kun näin silmäsi. Kun tavoitin katseesi, välillemme muodostui kontakti. Me ymmärsimme toisiamme, olimme samalla aaltopituudella.

Tummat pilvet peittävät auringon, tuuli yltyy, valo tuntuu katoavan kokonaan. Ensimmäinen salama välähtää, sen jälkeen kuuluu repivä jysäys. Suuret, kylmät sadepisarat kastelevat kasvoni. Tunnen niiden kylmyyden, kuulen tuulen ulvonnan ja tunnen kuinka kaunis, kesäinen ilta muuttuu sateeksi. Makaan yhä selälläni niityllä, isän ja sisaruksieni äänet ovat jo kadonneet. Nyt tunnen olevani rauhassa. Peltohiiret ovat lakanneet rapistelemisensa, sade hakkaa kasvojani ja vartaloani. Tuijotan taivaalle, ajatukseni pyörivät hänessä. Hänessä, hänen vihreissä silmissään.

Salama välähtää ja taas kuuluu ikävä jysäys, tuntuu kuin tärykalvot halkeaisivat. Tunnen yksinäisyyden valtaavan minut, yksinäisyys tuli pelon kanssa. Mutta en pelkää yksinäisyyttä. Maa muuttuu liejuiseksi, sade vähenee, mutta yhä tuntuu kuin neuloilla hakattaisiin. Olo on turta ja väsynyt. Salama ja jysäys, taaskin. Havahdun ajatuksistani ja nousen istumaan. Katsahdan taloon päin. Siellä on isä. Keittiön ikkunasta näkyvät murheelliset kasvot, ullakolla palaa valo. Sisareni leikkivät siellä. Havahdun tutun kuuloiseen piipitykseen. Puhelin. En vastaa puheluun. Sammutan kännykkäni ja tungen takaisin taskuun. Katselen niittyä, joka hetki sitten hehkui auringon valossa, sen kukat ovat nyt värittömät, sen tuhannet pienet asukit ovat hiljaa, omassa pesässään. Minunkin pitäisi olla kotona, sisällä, isän huomassa, suojassa sateelta. En vain saa noustua ylös ja lähdettyä sisään. Käyn takaisin pitkälleni ruohikkoon. Taivas on vaalennut, mutta edelleen sataa. Salamoita ei näy, eikä jyrähdyksiä kuulu. Nousen istumaan, jokin vaivaa minua. Minulla on tunne, että pitäisi odottaa jotakin, mutta kun halusin nimen omaan olla rauhassa ja ilman kenenkään häiritsevää höpöttämistä. Käännän päätäni ja katson taloa uudelleen. Isän kasvot ovat siirtyneet olohuoneen ikkunaan. Punaisen kesämökkimme piha on surullisen ja masentuneen näköinen, äidin viime kesänä istuttaman ruusut ovat jostain syystä kuolleet. Kaikki muukin on masentavan näköistä. Katsahdan taivaalle, kuin kysyäkseni äidiltäni, että miksi ne ruusut ovat kuolleet? Vastausta saamatta käännän katseeni takaisin niitylle, metsän reunaan on ilmestynyt hahmo. Se seisoo ja katselee taloomme päin. Tunnen kuinka pelko kulkee lävitseni, jäämättä minuun kuitenkaan. Katselen tuota hahmoa. Se seisoo siellä, näen sen seisovan. Tiedän nyt, miksi tunsin itseni vaivautuneeksi. Nyt näen, mitä alitajuisesti kai odotin ilmestyväksi. Istun mutaisessa maassa, masentuneena, surullisena ja yksinäisenä.

Äitini kuoli lääkkeiden ja alkoholin yhdistelmään. Hän oli alkoholisti. Kaverit pilkkasivat minua äidin kuolemasta, kestin sen kuitenkin ja heidän sanojensa satuttamana kuljin päivästä toiseen, ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä, että he joskus olivat olleet kavereitani ja yksi heistä oli ollut erittäin läheinen ystäväni. Hän oli aina jaksanut tukea minua ja olla puolellani, mutta nyt hänkin oli kääntänyt minulle selkänsä ja pettänyt luottamukseni. Olen hänelle hyvin vihainen siitä.

En välittänyt tippaakaan elämästä. En ennen sitä iltaa kun kohtasin hänet ja hänen kauniit, vihreät silmänsä. Hänen katseensa oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Sain siitä uutta voimaa jatkaa eteenpäin. Sen jälkeen en häntä ole nähnyt. Tunnen hänen olevan kuitenkin lähelläni, varsinkin silloin kun istun ullakolla ja selailen valokuva-albumeita, tuntuu kuin se vihreä silmäinen peto lukisi ajatuksiani, tuntuu kuin se tuntisi samanlaista kaipuutta minua kohtaan, vaikka en juurikaan usko, että se olisi mahdollista. Siellä on paljon kuvia, minusta ja äidistä. Ja onnellisesta perheestä. Nyt perheeni on palasina, tai oli jo aiemmin. Äiti alkoi ryyppäämään ja isästä tuli onneton. Tiedän, että äitini oli masentunut joskus ja sen takia veti päänsä täyteen, mutta kuitenkaan en odottanut hänen tappavan itseään. Löysin hänen kirjeensä, se oli ja on kai vieläkin pöytälaatikossani. Siinä oli vain yksi lause:

“Kulta, äiti rakastaa sinua.”

Muuta minulla ei hänestä ole, poltin suutuspäissäni kaikki äitini kuvat, mitä minulla oli. Nyt kadun sitä syvästi.

Metsän reunassa seissyt hahmo lähti kävelemään minua kohti. Nyt tunsin pelon takertuvan itseeni ja nousin ripeästi ylös. Peräännyin hiljaa katse suunnattuna tuohon vieraaseen ihmiseen. Ihminen oli niin lähellä, että saatoin erottaa kasvot. Säikähdin, käännähdin ympäri ja lähdin juoksemaan. En päässyt pitkälle, kompastuin ja kaaduin jonkin muhkuran päälle. Makasin tuskan valloittamana kiven päällä, joka oli survaissut minua ikävästi kylkeen. Päässäni tykytti: “Äiti on kuollut. Juokse!”

Se metsän reunassa seisova tyyppi oli ollut äitini. Tunnen jonkin koskettavan minua olkapäähän, kiljaisen vaistomaisesti ja pamautan koskijaa suoraan kasvoihin. Kuulen sen pehmeän ja rauhoittavan äänen.

- Ei hätää, kulta. Ei hätää.

Kaksi suurta kouraa nostaa minut pystyyn ja rutistaa minua. Isä on täällä. Olen turvassa.

- Äiti.. äiti.. soperran ja osoitan niitylle, jossa ei ole ketään.

- Kaikki hyvin. Äiti on kuollut. Ei hätää, ja tunnen isän rutistavan minua tiukemmin. Purskahdan itkuun ja rimpuilen isän otteesta. Syöksyn sisään, sulkeudun niin sanottuun huoneeseeni. Riisun märät vaatteeni, katsahdan itseäni peilistä. Näen sieltä vain itseni. Ei mitään muuta. Minä itse. Kömmin vaatehuoneeseen ja nappaan sieltä jotakin päälle pantavaa. Se sama kulahtanut keltainen paita. Punaiset polvihousut ja tunnen itseni taas tyytyväiseksi. Katsahdan peiliin uudemman kerran, minä se vain sieltä kurkistan. Hiukan itkeneeltä ja surulliselta näyttäen. Katsahdan tapani mukaan ulos ikkunasta, alan kiljua. Äiti. Äiti seisoo keskellä pihaa ja tuijottaa ikkunaani. Oven takaa kuuluu koputus. En kuule sitä, kiljun. Minua pelottaa, äiti vainoaa minua. Se, äidin haamu sanoo jotain. Kiljun lujempaa ja avaan oven rynnäten suoraan päin isää.

- Ä-äiti.. äiti, äiti, äiti.. Hoen ja riuhdon isän otteessa.

- Kulta pieni, rauhoitu. Isän pehmeä ja turvallinen ääni sanon.

- Äiti! Huudan isälle ja osoitan ikkunaa.

- Pihalla! Äiti! Huudan ja vajoan polvilleni lattialle.

- Äiti.. Ei.. Kuollut.. Sanon ja yritän ajaa pelon pois itsestäni.

- Ei siellä ole ketään, kulta. Mennään olohuoneeseen ja juodaan kuppi teetä, isä sanoi teko pirteästi ja tarrasi minua käsi varresta lähtien taluttamaan minua alas. Koko illan olin hysteerinen, en halunnut tai voinut olla hetkeäkään yksin. Säikähdin jokaista rasahdusta ja ääntä, joita en ollut ennen kuullut. Sisareni leikkivät koko ajan olohuoneessa ja pysyivät lähelläni, he kyllä huomasivat minun olevan poissa tolaltani.

- Mun täytyy.. Mä.. Ku.. Väsyttää, yritän sanoa jotain viisasta, mutta suustani ei tule kuin yksittäisiä sanoja.

- Nukkumaan, sanoin ja nousin ylös.

Laskin teekupin pöydälle ja lähdin yläkertaan, huoneeseeni. Lukitsin oven sisäpuolelta, niin ettei kukaan tulisi huoneeseeni. Katsoin ikkunasta ulos, ei siellä ollut ketään. Katsahdin peiliin, näytin hiukan hysteeriseltä ja se sai minut naurahtamaan itsekseni. Vaihdoin yöpaidan ja livahdin peiton alle. Sammutan valot ja ummistan silmäni. En uskalla katsoa pimeyteen. En uskalla avata silmiäni. Tiedän, että äitini on kuollut. Tiedän sen, mutta en silti usko. Nukahdan levottomaan uneen. Jokin toistelee nimeäni, uudelleen ja uudelleen. Havahdun hereille, olen hikinen ja peloissani. Pihalla käynnistyy moottori, katsahdan kelloa. Puoli neljä. Mihin isä tähän aikaan menee? Hapuilen yö pöydälläni olevaa puhelinta, soitan isälle.

- Mihin sinä menet? kysyn hiljaa ja unisena.

- Käyn kaupungissa, tulen yhdeksältä takaisin, kulta. isä vastaa.

- Okei, sanon ja haukottelen.

- Vahdi Oliviaa ja Aavaa, isä sanoo ja lopettaa puhelun.

Hän ei odottanut minun kieltäytyvän, enkä olisi kieltäytynytkään. Nukahdan uudelleen, puhelin yhä kädessäni.

Havahdun hereille, kun kuulen oven takaa hiljaista nyyhkytystä. Avaan oven. Aava, pikkusiskoistani vanhin, istuu lattialla onnettoman näköisenä.

- Mikä nyt? kysyn ääni pelosta värähtäen.

- Ääni. hän vastaa hiljaa, melkein kuiskaten.

- Mikä ääni? kysyn.

- Sinun. Aava vastaa ja tuijottaa minua peloissaan.

- Minun? ihmettelen.

- Kiljut ja ähkit, kuulostat siltä kuin sinulla olisi vatsa kipeänä, Aava sanoo hiljaa.

- Milloin minä muka olen kiljunut? kysyn hieman epäröiden.

- Äsken, Aava sanoo.

- Onko sinulla vatsa kipeä? Aava kysyy.

- Ei. Taisin... taisin puhua unissani, vastaan hiljaa ja miettivästi.

- Hyvä, Aava sanoo ja nousee. Hän tulee luokseni ja rutistaa minua.

- Varpu, tuu laittaa puuroa, Aava pyytää niin ihanalla äänellä, että minun on pakko rutistaa häntä.

- Joo, selvä. vastaan ja katoan huoneeseeni.

Puen päälleni ja katsahdan taas peloissani ulos ikkunasta. Ei ketään, vain hento sumuverho leijailee pihalla. Laskeudun alakertaan, Aava ja Olivia istuvat pöydän ääressä odottamassa minua. Kaivan kaapista kauraryynejä ja alan keittämään pikkusiskoilleni puuroa.

Kun olen saanut puuron valmiiksi, nostan sen hellalta ja asetan keskelle pöytää.

- Älkää koskeko siihen, se on kuumaa, sanon ja kaivan jääkaapista lakkahilloa ja tietenkin omenahilloa.

Laitan siskoilleni lautaselle puuroa ja puuron päälle omenahillo nokareen. Otan myöskin puuroa, mutta laitan siihen lakkahilloa.

- Syökää nyt, sanon itsekseni.

Siskoni syövät ja puhuvat innoissaan. He kertovat minulle, kuinka huolissaan isä oli eilen. Nyökyttelen ja vastailen “joo” ja “hmm”. Tosiasiassa en kuuntele heitä ollenkaan. Ajatukseni pyörii jälleen rakkaani vihreinä kiiluvissa silmissä. Tunnen taas hänen katseensa. Tunnen hänen läsnä olonsa ja se saa kyyneleet silmiini. Mutta missä hän oikein on? Katselen vaivihkaa ympärilleni etsien petoani, en vain näe. En näe häntä.

Kun ensimmäisen kerran kohtasin pedon, se oli hätistetty törkyiselle kujalle, ihmisiä oli sen ympärillä. Se pelkäsi, minä näin sen. Poliisi tuli kiepin kanssa. Siis sellaisen kepin, missä oli päässä pienennettävä nauha. Nauha laitettiin eläimen pään yli ja sauvan toisesta päästä kiristettiin niin, ettei eläin vetäisi päätään pois. Sillä lailla sen sai kiinni ja vietyä vaikka minne. Tämä minun petoni oli törkyisellä kujalla ja katseli anovasti jokaista ihmistä, kunnes poliisi tuli ja sujautti kiepin sen pään yli ja tunki pieneen häkkiin. Häkkiä nostettaessa poliisiauton takatilaan, näin sen silmät. Se katsoi minua surullisesti ja ystävällisesti. Lupasin silloin itselleni, että löytäisin vielä tuon eläimen. Se tuntui ymmärtävän minua täydellisesti. Me olemme molemmat samanlaisia: yksinäisiä, surullisia ja erilaisia, kuin muut kaltaisemme. En ole nähnyt sitä enään sen jälkeen. Sen jälkeen en ole kertaakaan nähnyt sitä, mutta tunnen sen vihreiden silmien katseen ja äänettömän olemuksen. Tunnen kuinka se on lähelläni ja tutkii minua katseellaan. Voisinpa silittää sen harmaata turkkia, voisinpa kietoa käteni sen kaulan ympärille ja kertoa sille salaisuuksiani, voisinpa tavata sen vielä kerran.

Takaani pöydältä kolahtaa lattialle lasipurkki. Käännähdän säikähtäneenä ympäri. Sirpaleita on lattialla. Kukaan ei koskenut lasipurkkiin, se ei edes ollut reunalla. Kumarrun ja kerään sirpaleita käteeni.

- Älkää tulko tähän paljas jaloin, sanon siskoilleni, jotka pöydän yli kurkkivat minua.

Yksi, terävä reunainen lasinsirpale viiltää kämmeneeni pitkän haavan. Verta valuu hiljalleen eteeni lattialle ja muodostaa siihen pienen lammikon. Aava kumartuu viereeni lattialle, ja avaa käteni. Sen käden, jossa piilottelen haavaa. Hän katsahtaa kättäni ja sitten hänen syvän siniset silmänsä tavoittavat omani. Kuulen pienen, huolestuneen äänen.

- Onko se kipeä?

- Ei, vastaan soinnittomalla äänellä.

Minua pyörryttää taas. Veri tekee oloni huteraksi ja pelokkaaksi. Verta nähdessäni tajuan, että ihminenkin on eläin, joka voi haavoittua. Nyt tajuan, että minäkin olen vain osa kokonaisuutta. Osa tätä suurta maailmaa. Tajuan, että en ole tärkeä maailman menestymisen takia, vaan perheeni ja itseni takia. He tarvitsevat minua. Minä kuulun heidän elämäänsä, halusin sitä tai en. En ole ainoa joka suree äitiä, enkä sen takia voi vaatia isältäni ylettömästi. Tiedän nyt, että hänkin ikävöi äitiä. Me kaikki. En vain minä. Nyt ymmärrän, että isäkin rakastaa meitä, ei pelkästään äiti.

Aava ottaa lasinsirpaleet kädestäni.

- Sen voi varmaan liimata vielä, hän sanoo hiljaa.

- Ei, ei voi, laita ne roskiin, sanon jyrkästi.

Kohtalo näyttää tietä. Lasipurkin oli aika hajota, kuten minunkin. Mutta ihminen menee rikki, jotta hänestä voisi tulla taas ehjä. Lasipurkin syytä en tiedä vielä, kenties siitäkin tulee taas ehjä.

Aava laittaa lasinsirpaleet roskiin ja tarttuu minua kädestä. Hän vie minut yläkertaan, kylpyhuoneeseen ja avaa peilikaapin oven, ottaa sieltä jonkin pullon ja ojentaa minulle. Otan pullon, ja katson sitä. Haavanpuhdistusainetta. Hän ottaa pumpulipallon ja ojentaa senkin minulle, otan sen. Hän taluttaa minut alakertaan, keittiön pöydän ääreen. Hän ottaa pumpulitukon ja puhdistusaineen kädestäni ja laskee pöydälle. Istun häntä vastapäätä ja katson kun siskoni avaa puhdistusaine pullon ja kaataa pumpulitukolle siitä hiukan.

- Tää ei kirvele, hän sanoo tärkeänä.

Hän on minulle nyt kuin isosisko, samalla lailla olen häntä auttanut ja hoitanut, kun hän on satuttanut itsensä.

Käteni värähtää, kun hän laskee pumpulitupon haavan päälle. Hän vilkaisee minua, ja jatkaa tärkeän näköisenä työtään. Istun hiljaa ja katselen hänen pienten käsiensä toimintaan. Hän vilkaisee minua, ja ujo hymy leviää hänen kasvoilleen. Hymyilen ystävällisesti hänelle, ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Hän kiikuttaa puhdistusaineen takaisin yläkertaan. Olivia istuu tyhjän puurolautasen ääressä. Otan hänen lautasensa ja nostan tiskipöydälle. Siskokset lähtevät ullakolle, ja minä sulkeudun omaan huoneeseeni.

Omassa huoneessani, turvallisen koulupöytäni ääressä istuen ja ulos katsellen. Päätän lähteä niitylle aamukasteen sekaan kuuntelemaan tuulen huokauksia.

- Menen ulos. Olkaa kiltisti! huudan yläkertaan.

- Joo, me ollaan, kuuluu Aavan vastaus.

Syöksyn ulos kiskoen vielä kenkiä jalkaani. Juoksen ohi vieras aitan ja syreeni puskan. Juoksen, kunnes seison niityn reunassa. Niityn toisella puolella ei näy jälkeäkään eilisestä hiipparista, oli se äitini tai ei. Istahdan samaan kohtaan, jossa eilen istuin. Kuitenkin käyn selälleni kosteaan ruohikkoon. Katselen pilviä, suuria ja pieniä. Kaikki liukuvat hitaasti taivaankannella. Uppoudun ajatuksiini. Silmäni painuvat kiinni ja hetkessä olen untenmailla. Tunnen kuinka tuuli heiluttelee heinänkorsia, kuulen kuinka niityn pienet asukit rapistelevat ja tunnen kesän lämmön poskillani, vaikka unessa olenkin. Herään ääneen, joka ei sovi tähän rauhalliseen heinien kahinaan. Se raastaa minut väkisin hereille. Isä on tullut. Kuulen kuinka hän laittaa auton oven kiinni ja avaa ulko-oven ja menee sisään. Hetken perästä kuulen taas ulko-oven käyvän.

- Varpu! kuuluu isän ääni.

- Mitä? pomppaan pystyyn ruohikon seasta.

Isä marssii minua kohti, hänen kasvoillaan on vihainen ilme. Hänen kätensä pusertuu nyrkkiin ja osuu kasvoihini. Vajoan parkaisten maahan.

- Saatanan lumppu, minä käskin sinun vahtia pikkusiskojasi! isä karjuu.

Istun maassa ja pitelen kasvojani. Pidättelen itkua.

- Minun piti vain käydä ulkona..

- Seli seli, isä tokaisee.

- Kohtelet minua epäreilusti, sanon ja nousen pystyyn.

- Se on sinun velvollisuutesi isompana vahtia pienempiä, isä vaahtoaa edelleen ja hänen kiukunpunaisien kasvojensa ilme happanee vielä lisää.

Hänen kätensä puristuu uudelleen nyrkkiin. Tuijotan häntä silmiin ja käännän toisen poskeni.

- Lyö vaan, sanon hiljaa ja kyyneleet pyrkivät tipahtelemaan poskilleni.

Isä puhisee hetken, mutta kuitenkin läpsäisee minua vielä kasvoille.

- Helvetin lumppu, katsokin, ettet katoa minnekään pihalta, isä sihahtaa vihaisesti ja lähtee marssimaan takaisin sisälle.

Viimein annan itseni itkeä. Lysähdän maahan istumaan ja hautaan kasvoni käsiini. Epäreilua minua kohtaan. Nousen vihaisesti ylös ja vilkaisen taloa. Isän kasvoja ei näy ikkunoissa. Lähden juoksemaan niityn halki. Haluan pois täältä. Minne muualle vain, kunhan ei enään tänne. Elämäni on riekaleina, olen menettänyt luottamukseni isään ja ystäviini. Tunnen itseni surulliseksi ja hylätyksi. Minulla ei ole ketään tässä maailmassa. Ei ole ketään, joka rakastaisi minua.

Nousen puiden valloittamaa ylämäkeä ylös. Pohkeitani kivistää ja minun on kuuma. Nousen harjanteen laelle ja jatkan juoksemista. Tulen lammelle. Istahdan hengästyneenä maahan. Kurkistan lampeen, näen sieltä kuvani. Sieltä kurkistaa vain onneton tyttö-rukka. Tuhahdan itsekseni ja puhisen kiukusta. Hiljaa otan paidan päältäni ja housut jalastani. Kahlaan veteen. Se on lämmintä. Pohja tuntuu ikävän mutaiselta. Uin lammen toiselle puolelle lähes hetkessä. Jään istumaan rannalle ja tuijottelen veteen. Kylmyys värisyttää minua. Kierrän lammen vaatteideni luo. Ilma on muuttunut hämäräksi ja vesi, joka kimalteli äsken auringossa, on nyt lähes mustaa. Laitan paidan päälleni sekä housut jalkaani. Lähden hölkkäämään takaisin kotiin, en halua tänään olla sateessa. Mäkeä alas juostessani jalkani takertuu puun juureen. Lennän naamalleni ja kierin mäkeä alas, kuitenkaan pystymättä pysäyttää vauhtiani. Tunnen kuinka risut raapivat kasvojani. Tunnen kuinka selkäni jysähtelee kiviin ja muihin epätasaisuuksiin. Yhtäkkiä kuuluu ontto jymähdys. Pääni osui puuhun. Kaikki pimenee.

Kasvoilleni napsahtelee vesipisaroita. Minua palelee. Kohottaudun hitaasti istumaan. Pääni tuntuu painavalta. Nostan katseeni maasta. Katson ylös päin, takaraivossani tunnen jyskyttävää kipua. Kosketan päätäni, tunnen jotain tahmeaa. Verta. Löin pääni lujempaa kuin luulinkaan. Sadepisarat tipahtelevat kasvoilleni, nojaan puuhun ja hengitän syvään. Nousen kömpelösti ylös ja lähden laahustamaan niityn poikki. Pihaan päästyäni hengitän sateen tuoksua. Avaan oven hiljaa ja varovaisesti. Isän kasvot ilmestyvät heti ovelle. Ne ovat tuimat ja vihaiset.

- Minä kielsin sinua.. hän aloittaa.

- Tiedän. Kielsit minua lähtemästä pihasta. Tiedän, ei tarvitse toistaa sitä. Mulla on pää kipeä ja haluan vain nukkumaan, sanoin ja lähdin marssimaan isän ohitse. Portaiden alapuolelle päästyäni taitun kaksin kerroin ja oksennan lattialle. Lyyhistyn polvilleni ja nyyhkytän käsiini. Kyyneleet kirvelevät kasvojani, ja minun on muutenkin kummallinen, voimaton olo. Tunnen isän kädet hartioillani, nousen ripeästi ja juoksen yläkertaan. Heittäydyn suoraan sänkyyn.

Kaipaus tekee minusta sekopäisen. Haluan nähdä hänen kauniit silmänsä, haluan halata häntä. Haluan rakastaa häntä, ja haluan hänen rakastavan minua. Nyyhkäisin hiljaa ennen kuin uinahdin sängylleni.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että oli aivan hiljaista. Mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Nousin istumaan ja venyttelin. Aurinko paistoi suoraan huoneeni ikkunasta sisään. Kello oli kymmenen. Päähäni koski ja kasvoni sekä vaatteeni olivat kuraiset. Nousin seisomaan ja venyttelin toisen kerran. Riisuuduin ja heitin kuraiset vaatteeni nurkkaan ja tassuttelin kylpytakki päällä suihkuun. Lämmin vesi hyväili vartaloni kolhuja. Pää oli edelleen aivan kipeä ja välillä huimasikin. Suihkun jälkeen hiippailin alakertaan, isän autoa ei ollut pihalla. Eikä sisarieni ääniä kuulunut mistään. He olivat siis lähteneet isän mukaan, hyvä niin vihdoinkin saisin olla omissa oloissani. Paistoin kananmunan aamiaiseksi. Sitä syödessäni lukaisin myös eilisen päivän lehden. Ei mitään kiinnostavaa. Nousin ja laitoin lautasen sekä haarukan ja veitsen tiskialtaaseen. Isä tiskaa, kun tulee kotiin. Katsahdin ulos, päivästä tulisi kaunis. Otin avaimen taskuuni ja lähdin kävelemään kohti vakiopaikkaani niityllä, kun minut pysäytti ulvonta. Yksinäinen ja surullinen ulvonta. Ääni vaimeni kunnes loppui kokonaan, kuin odottamaan vastausta. Empimättä ja ihan kiinnostuksesta vastasin tuohon ulvontaan. Omani ei tietenkään ollut sen veroinen minkä olin juuri kuullut, mutta toivoin, että se huijaisi sitä edes vähän. Jatkoin matkaani niitylle. Kävin istumaan ruohikkoon. Ääni kuului taas, hiljainen ja epätoivoinen. Vastasin siihen uudelleen. Metsän reunaan niityn toiselle puolelle ilmestyi hahmo. Se huomasi minut ja lähti loikkimaan minua kohti. Katsoin peloissani sitä, nousin jo ylöskin puolustautuakseni. Se oli suuri ja harmaa susi. Katselin sitä pelokkaasti, katseeni tavoitti sen silmät. Se oli se. Se oli minun rakkaani. Se oli Peto. Kyykistyin ja ojensin käteni sen karkeaa turkkia kohti. Juttelin sille, ja itkinkin. Olin löytänyt rakastettuni. Olin löytänyt rakkauteni kohteen, tiesin senkin rakastavan minua.

- Voi Peto, Peto, Peto.. Hoin ja puristin sitä itseäni vasten.

Se katseli minua. Sen silmissä oli katse, joka sanoi minulle, että minuakin rakastettiin. Juoksimme niityn toiselle puolelle rinnakkain, itkimme kumpikin onnesta. Todellakin, Peto itki. Silläkin oli kyyneleitä silmissään ja poskillaan, vaikka luulin, etteivät sudet itke. Tarrasin Pedon kaulaan.

- Älä itke, rakas. Me löysimme toisemme, sopotin suden korvaan.

Siitä hetkestä lähtien elimme kuin rakastavaiset ja päiväpäivältä aloin muistuttaa sutta yhä enemmän. Korvani muuttuivat suipommiksi, kulmahampaani muuttuivat pitemmiksi ja terävimmiksi. Silmäni venyivät vinoon ja pyöristyivät. Hiukseni alkoivat putoilla ja niiden seasta kasvoi hopeanharmaata karvaa. Sormeni lyhenivät ja kirjoittaminen kävi yhä vain hankalammaksi. Minusta tuli kömpelö ja pudotin usein tavaroita. Minulle alkoi kasvaa kuonokin. Isä eikä sisareni onneksi tätä muutosta nähneet, minä näin. Näin sen peilistäni. Oman huoneeni peilistä näin kuinka minusta tuli yhä enemmän ja enemmän suden kaltainen. Olin alkanut ymmärtää myös Petoa. Sen puhetta, mitä muut ihmiset eivät ymmärrä. Peto asui lähellä taloamme ja ilmestyi aina odottamaan minua syreenipensaan alle. Olin päättänyt pyytä Petoa asumaan meille, jotta voisimme olla jatkuvasti yhdessä. Eräänä iltana minä sitten lähdin taas näille tavanomaisille kävelyretkilleni Pedon kanssa.

- Peto-rakas, ajattelin jos voisit tulla meille.. asumaan. Näkisimme useammin, eikä minun tarvitsisi kertoa tekosyitä isälleni, että miksi minä oleilen niin kauan metsissä, sanoin ja hymyilin vaisusti.

Peto ei heti vastannut se vain jolkotteli edelläni, ja katseli eteensä muka kiinnostuneena.

- Kuulitko sinä? kysyin kärsimättömänä.

- Kuulin, kuulin.. mm.. se olisi... olisi... mmm.. mukavaa, Peto sanoi tyypillisen hitaasti.

- Voisitko sinä todella? kysyin uskomatta korviani.

- Juurihan minä vastasin myöntävästi, Peto sanoi ja loi minuun katseen.

- Minun pitää vain kysyä isältäni ottaisiko hän meille koiraa, sanoin.

- Sutta, Peto sanoi ja jolkotteli edelläni.

- Niin, mutta kun silloin isä ei ainakaan suostu siihen, sanoin.

Peto käänsi pistävät silmänsä minuun ja tuijotti minua.

- Minä käsitän, mutta haukkumaan en rupea, Peto tuhahti ja jatkoi matkaansa.

- Ei sinun tarvitsekaan, sanoin hiukan huvittuneena.

- Et taida keskittyä siihen mitä puhun sinulle. Vaivaako sinua jokin? kysyin hiljaa.

- Perheesi, Peto sanoi kääntämättä edes katsettaan.

- En tiedä miten he suhtautuvat minuun, Peto jatkoi.

- Pikku siskoni saan kyllä puhuttua puolelleni, isällä ei ole siinä paljon vastaan sanomista silloin, vastasin.

- Se on hyvä. Ei ole mukavaa olla laumassa, jos joku inhoaa minua. Peto murahti.

- Perheessä, korjasin Pedon virheen.

- Aivan niin, Peto sanoi ja pysähtyi.

Minäkin pysähdyin.

- Huolestutat minua, sanoin vilkuillen peloissani ympärille.

- Lienee parasta palata jo kotiin, Peto murahti ja kääntyi takaisin päin.

Minusta tuntui ettei Peto halunnut tulla meille. Se oli tylympi kuin tavallisesti. Yleensä se jumaloi minua ja saatoimme maata heinikossa vaikka kuinka pitkään vain jutellen elämästä ja sen tuomista suruista.

Loppu matka sujui hiljaisesti. Peto ei edes tajunnut minun jääneen polulle seisomaan, se vain meni menojaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa onnettomaksi sen jälkeen, kun se oli löytänyt luokseni. Huokaisin hiljaa ja surullisesti, Peto pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.

- Mikä nyt? Peto kysyi ärtyisästi.

- Ei mikään, vastasin.

Nyt olisi minun vuoroni olla ikävä.

- Näen, että sinua vaivaa jokin, Peto sanoi ja palasi luokseni.

- Eikä vaivaa, minua vain väsyttää, sanoin tekosyyksi.

Peto nosti etutassut olkapäilleni ja tuijotti minua silmiin.

- Kerro mikä on, Surusilmä. Kerro, Peto kuiskasi ja nuolaisi korvaani.

- Älä, sanoin ja työnsin sitä kauemmaksi.

Se seisoi edelleen minua vasten ja katseli silmiäni. Näin kuinka sen silmäkulmasta liukui kyynel sen karvaista poskea pitkin ja putosi maahan.

- Sinä et siis vieläkään luota minuun, ethän? Peto tokaisi surullisesti ja laskeutui taas neljälle jalalle.

- Kyllä minä luotan, sanoin ja kyykistyin.

Keräsin Pedon syliini ja silitin sen päätä.

- Sinä vain olet niin kummallinen tänään, etten..

- Älä minusta huoli, rakas. Kyllä minä pärjään, Peto sanoi ja loi katseen minuun.

- Tule nyt, mennään, se sanoi ja lähti jolkottamaan polkua pitkin.

lähdin juoksemaan Pedon perään. Hölkkäsin koti pihaan. Olin aivan hengästynyt kun pyysin Petoa odottamaan terassilla, se jäi siihen istumaan.

- Isä! Isä! ISÄ! huudahtelin eteisestä.

- Mitä, mitä, mitä? isä vastasi minulle keittiöstä.

- Mitä luulet, voitaisiinko me ottaa koira? sanoin ja hymyilin isälle ystävällisesti.

- Kyllä kai, mutta ei mitään isoa, isä tokaisi.

- Minä löysin, kun olin lenkillä, pannattoman... saksanpaimenkoiran, sillä ei ole omistajaa! Se on sellainen harmaa. Muistatko kun äiti sanoi, että.. ehtisin sanoa ennenkö isä keskeytti minut.

- Muistan, muistan.. Onko se varmasti kiltti, isä kysyi.

- On se tuli minun mukanani. Annoin sille nimeksi Peto, selitin muka innoissani.

- Johan olet nimen valinnut, tyttö, isä mutisi.

- No tuohan se sisään, jos sillä ei varmasti ole omistajaa, niin jääkööt tänne, isä tuhahti.

- Kiva, kiitti! huudahdin ja syöksyin ovelle.

- Peto! Tuu sisään, sanoin ja avasin rakkaalle ystävälleni oven.

Peto käyttäytyi rauhallisesti ja varmasti.

- Tuohan on susi! isä huudahti kun toin Pedon keittiöön.

- Isä, täällä ei ole susia, sanoin ja tirskahdin.

Tietäisipä hän, että osui oikeaan.

- Näyttää tuota.. mukavalta, isä sanoi ja raapi päätään.

- Peto, voi asua huoneessani, sanoin ennenkö isä ehti älähtääkään.

- No olkoon, asukoot, kuhan et saa kirppuja, isä tokaisi ja naurahti.

Syöksyin yläkertaan Peto kannoillani. Astuin huoneeseeni ja pamautin oven kiinni. Peto katseli huonettani miettiväisenä. Peto käveli peilin eteen.

- Herran jumala! Olenko minä todellakin tuon näköinen? Peto sanoi ja katseli itseään peilistä.

- Olet, sanoin ja ilmestyin Pedon viereen.

Pedon katse nauliutui minuun.

- Sinusta tulee kaunis, se sanoi ja katsahti minuun.

Istuin lattialle.

- Sinä olet jo komea, sanoin ja halasin Petoa.

- Enkös olekin, Peto sanoi ja poseerasi peilille.

Rämähdimme nauramaan.

Pedon asuttua meillä muutaman viikon, huomasin, että se oli onneton. Yritin keskustella sen kanssa asiasta, mutta se ei suostunut puhumaan. Yhä uudelleen tullessani huoneeseen näin kuinka se istui mietteliäänä peilini luona ja katseli itseään.

- Mitä sinä katsot? kysyin hiljaa.

Peto vilkaisi minuun ja huokaisi raskaasti. Se nousi ja loikkasi sänkyyni. Tiesin, että Peto valvoi, vaikka esittikin nukkuvaa minun kömpiessä hänen viereen. Käännyin kyljelleni ja laskin käteni Pedon päälle.

- Mitä sinä katsoit peilistä? kysyin uudelleen.

- Itseäni, kuului Pedon surullinen vastaus.

En ehtinyt sanomaan mitään kun Peto jo jatkoi.

- Kaipaan vapautta, kaipaan metsää, ei riitä, että käymme siellä päivittäin, minä todellakin tunnen metsän elävän, kuulen pienimmätkin rasahdukset, mutta nyt tunnen itseni toimettomaksi, tarvitsen vapautta.. Tarvitsen vapautta elääkseni. Tarvitsen vapautta yhtä paljon kuin sinua, Pedon murheellinen ääni sanoi pimeydessä.

Olin hetken ajan hiljaa ja haukoin henkeä. Kukaan ei koskaan ollut puhunut kauniimmin.

- Ymmärrän, sanoin ääni värähtäen.

- Oletko katsonut itseäsi? Olisit valmis lopulliseen muodon muutokseen. Minäkin olin joskus ihminen, mutta en muistuta enään ihmistä. En osaa enään edes puhua kuin ihmiset, Peto sanoi hiljaa ja tunsin kuinka kädelleni vieri kyynel. Se kyynel ratkaisi päätökseni.

- Minä tulen mukaasi, minne menetkin, sanoin hiljaa.

- Mutta perheesi ja ystäväsi.. Peto sanoi kysyvästi.

Nyt oli minun vuoroni murentua.

- Kuule, minun perheeni hajosi silloin kun äitini kuoli, isä ei enään pidä minusta. Eikä minulla ole ystäviä. Nykyään he vihaavat minua, niiskutin onnettomana.

Ovelta kuului koputus.

- Onko kaikki hyvin? isän ääni kysyi.

- On, vastasin ajatuksissani.

- Selvä. Nuku hyvin, isän ääni kuului oven takaa.

- Joo, öitä, vastasin.

Nousin ylös ja aloin penkoa pöytälaatikkoani. Nostin sieltä kynttilän ja tulitikut. Raapaisin tulitikun ja sytytin kynttilän. Löysin myös palasen paperia ja kynän. Kirjoitin isälle kirjeen. Pedon raskas hengitys kuului huoneessani kynän raapiessa paperiin jäähyväisiä.

“ Rakas isä,

tiedät, että rakastan sinua hurjasti. Rakastan myös Aavaa ja Oliviaa. Mutta minä luulen, että en viihdy ihmisten seurassa. Minulla on ikävä äitiä ja tämä kaikki. Kesämökki, oikea talomme ja kaikki, muistuttaa äidistä. Haluan jättää tämän kaiken taakseni. Haluan, että se on menneisyyttä. Lähdin täältä koska mun ei ollut enään hyvä olla, olin vain joka asiassa täysnolla. Halusin jotain parempaa, mutta en sitä tule koskaan saamaan. Tämä oli ainoa ratkaisu. Ei tätä kyllä voi ratkaisuksi sanoa.. Ennemminkin tämä oli vapautus. Vapautus ihmisyydestä. Et enään koskaan nää minua. Et ainakaan ihmisenä. Tämä päätös koskee minuun, mutta sinun on ymmärrettävä, että rakastan teitä silti. Enkä unohda teitä koskaan.

Rakkaudella ja ikuisesti kaivaten,

tyttäresi Varpu”

Taitoin paperin kahtia ja otin sen käteeni. Sammutin kynttilän.

- Mennään, Peto, sanoin hiljaa.

Peto nosti unisena päätään.

- Minne?

- Kotiin, sanoin.

Pedon silmiin ilmestyi katse, joka kertoi sen olevan äärimmäisen liikuttunut.

- Sinä siis lähdet?

- Lähden, vastasin hiljaa ja avasin oven.

Jätin viestin keittiön pöydälle ja viereen laitoin huoneeni avaimen.

Sinä yönä juoksin pimeyteen ja poistuin siitä elämästä. Juoksin pois rakkaani kanssa kun tähdet tuikkivat taivaalla. Muutama päivä sen jälkeen muutuin sudeksi ja unohdin ihmisten kielen.

Näin isäni vielä sen jälkeen, uuden vaimon kanssa ja nyt pihalla juoksi neljä mukulaa. Katselin surullisena tuota kaikkea, josta olin luopunut. Kun Peto keskeytti ajatukseni.

- Surusilmä, mitä sinä mietit?

- Menneisyyttä, vastasin.

- Rakas, meillä on tulevaisuus ei anneta menneisyyden masentaa itseämme, elämme vain kerran, Peto sanoi lempeästi.