Huudon biisi " Musta Aurinko " on kaunis. Pidän siitä hyvin, hyvin paljon.

Hyviä muistoja ala-asteesta ei juurikaan ole. Kaiken olen halunnut unohtaa ja yrittänyt unohtaa, mutta en ole onnistunut. En pysty u nohtamaan sitä mitä opettajat ja luokkakaverit tekivät minulle, en pysty unohtamaan sitä. Minulla on siksi kai pelko uusia opettajia kohtaan, enkä pysty heihin luottamaan täydellisesti. En kovin usein. Opo oli kai poikkeus. Pystyin luottamaan alusta alkaen. En pelännyt kertoa hänelle mitään, enkä pelännyt antaa hänen lukea kirjoittamiani novelleja. Luotin häneen täydellisesti ja varmasti tulen aina luottamaankin.

Se mitä minulle tapahtui ala-asteella (Huomaa, että käytän nettinimeäni tässä);

Taas minua syytetään. Nea oli piilottanut Sallan repun poikien vessaan. Minä NÄIN sen, mutta enhän minä voinut ilmiantaa ystävääni. Opettaja käänsi katseensa minuun, kun kuuli asiasta. Olin juuri saanut kengät jalkaani. " Sue, missä on Sallan reppu? " Se oli minulle liikaa, nappasin takkini ja reppuni naulasta ja juoksin itkien pyörälleni avasin lukon ja ajoin kotiin. Tämäkin helvetti oli vasta alussa...

Jonkin aikaa myöhemmin, oli luokkakuvaamme raaputettu Kristan kohdalle " Lespo ". Myönnän tässä, että jos olisin sen kirjoittanut, en olisi sitä kirjoittanut väärin. En edelleenkään ollut minä. Kukaan ei uskonut minua, vaikka kuinka sopersin, että se oli Nea. Nea teki sen, Nea taas oli syyttänyt minua. Opettajat eivät uskoneet vakuutteluistani huolimatta, että en ollut sitä tehnyt. Varsinkin luokanvalvojani Kirsi, oli erittäin vakuuttunut siitä, että kirjoittaja olin juuri minä.

Tajusikohan kukaan miltä kaksitoista vuotiaasta tytöstä tuntuu kun maailma kääntyy häntä vastaan? Tajusikohan kuka kuinka onneton minä olin? Tajusikohan kukaan kuinka se sattui minuun? Silloin ajattelin, useaankin otteeseen, että olisi parempi tappaisin itseni ja jättäisin tämän helvetin taakseni. En pysty sitä tunnetta kuvailemaan, olin yhtä aikaa onneton, yksinäinen ja surullinen. Tunsin olevani aivan yksin. Tuntui kun minulla ei olisi ollut ketään tässä maailmassa.

Noiden kahden tapahtuman välissä oli ollut jotain näpistelyä. Tuolta samalta Kristalta oli varastettu tussi ja pussillinen purkkia. Opettajat tai pikemminkin se yksi tietty opettaja ei uskonut minua. Se luuli minun jättäneen purkkani kotiin. OLIN OTTANUT SAMANA PÄIVÄNÄ RUUAN JÄLKEEN PURKAN siitä pussista, jonka opettaja väitti olevan kotonani.

Jouduin koulupsykologille ja koulukuraattorin juttusille. Kuraattori tuntui ajattelevan, että vika on perheessäni. Että perheeni on huono ja niin edes päin. Koulupsykologi kyseli typeriä kysymyksiä ja käski piirtämään kuvia. Aloin lintsata, sen tiesi äitini ja isäni. Sen tiesivät kaikki. Tulin aivan yhtäkkiä kipeäksi tai siis "kipeäksi". Äiti kuitenkin antoi minun jäädä kotiin. Sain uutta voimaa niistä päivistä jona en mennyt kouluun vaan jäin kotiin,  uskoin aina että kaikki kääntyisi hyväksi. Niin ei tapahtunut.

Olen viidenneltä luokalta asti ollut koulukiusattu, ja olen edelleen. Eikä se tunnu mukavalta. Kukaan joka ei oikeasti ole ollut kiusattu ei tajua sitä. Ja vielä vähemmän kiusaajat tajuavat sitä.

Kun oli aika siirtyä ylä-asteelle, minua pelotti suunnattomasti, että minua kiusattaisiin sielläkin. Tokihan minua kiusattiin, mihinkäs kiusattu kiusaajistaan pääsee. Tunnen itseni edelleen onnettomaksi ja yksinäiseksi. Epätoivoisesti olen etsinyt tähän kaikkeen ratkaisua. Ainut ratkaisu tuntuu olevan vain ja ainoastaan itsemurha. Kuitenkaan, en vielä ole niin pohjalla, että sitä tekisin, mutta ei se ole kovin kaukanakaan.

Seitsemäsluokka lähti hyvin eteenpäin. Nautin ensimmäistä kertaa koulusta. Elämä näytti valoisalta - hetken aikaa.

Suvi alkoi valittaa hiuksistani ja muutenkin ulkonäöstäni. Sain häneltä tekstarin, jossa hän sanoi, että minun pitäisi harjata ja pestä hiukseni. Harjata? Nehän olivat aivan selvät. Ei takun takkua. Pestä? Juurihan eilen olin ne pessyt. Vastasin hänelle, että huolehtisi vain omista asioistaan. Viestejä tuli lisää ja lisää, lopulta lakkasin vastaamasta niihin ja tajusin, että vastatessani olin vain lietsonut häntä. Kadutti suunnattomasti. Näytin viestit luokkakavereilleni, he olivat heti puolellani. Suvi sai kunniansa mukaan, hän tuli pyytämään, että poistaisin viestit. En poistanut. Minulla oli keino hallita Suvia. Pitää se aisoissa, että ei hyppisi nenälleni jatkuvasti. Välkällä ennen kässän tuntia tuli Suvi jonkin ysin kanssa. Hän oli valehdellut tälle Hannelle minusta yhtä ja toista. Hanne sai selville, että Suvi oli valehdellut minusta. Kaikki ei suinkaan ollut pitänyt paikkaansa. Suvi yllytti Hannea rikkomaan puhelimeni, mutta Hanne teki viisaasti, kun ei koskenut minuun tai kännykkääni. Erittäin viisaasti. En suostunut poistamaan viestejä, enkä suostunut kertomaan miksi. Tarvitsin niitä puolustautuakseni Suvia vastaan. ( Lopulta ne hävisivät kun vaihdoin uuteen puhelimeen.)

Otimme yhteen tuon tuostakin. Suvi piti minua pilkkanaan. Hän oli niin raivostuttava, että olisin voinut vaikka kuristaa hänet. Sitä en kuitenkaan tehnyt. Lopulta Suvi meni niin pitkälle, että kerroin asiasta äidilleni ja hän otti yhteyttä luokanvalvojaan. Joka lähes pakotti meidät sopuun. Minun kunniaani oli loukattu. Minua oli loukattu - enemmän kuin yhden kerran. Minä olin syvästi loukkaantunut. En halunnut enään olla Suvin ystävä, pistin välit poikki. Opettaja ei pakottanut antamaan anteeksi, mutta hautaamaan sotakirveen kylläkin. Suvista ja minusta tuli hyvät ystävät, kunnes hän valehteli.

Salla L. oli "kuulemma" puhunut minusta paskaa meidän luokallemme, kysyin tätä Sallalta itseltään ja hän "hieman" loukkaantui. Välimme oli poikki koko kesän. Vasta jonkin aikaa sitten pystyin pyytämään anteeksi erehdystäni ja syyttämään Suvia tuosta valheesta. Tajusin, että itsekin olin ollut tyhmä kun olin uskonut Suvin valheita.

Tunkin vuodesta jolloin olen luokalla 8.K tuulee erillainen.

Mutta olen sen huomannut, että katkerana tapahtuneesta olen syyttänyt läheisiäni, joilla ei ole ollut mitään tekemistä riitojen ja kaiken muun kanssa. Olin katkera ja olen edelleen katkera ja ehkä tulen aina olemaan katkera. Haluaisin puhua jonkun kanssa tästä, mutta en vain tiedä kenen, enkä pysty. Rupean aina itkemään. Tämä on pala menneisyyttä jonka haluaisin unohtaa. Tämän ajatteleminen ja muisteleminen tekee kipeää. Se todellakin sattuu. Vihaan tätä kaikkea. Vihaan itseäni haluaisin olla rohkea ja rento, mutta olen ujo ja säikky. Tiedän että pystyisin parempaakin, mutta en halua pystyä. Itseluottamukseni on nolla, en pysty tekemään mitään. Ei ole ketään kehen tukeutuisi, kenen kanssa jakaisin murheeni eikä ole eketään jolle pystyisin puhumaan ilman silmän pyörityksiä tai sääliviä katseita. Ei sellaista ihmistä ole.

- Kromienkeli, sad little angel.