Koko viikko on ollut yhtä helvettiä. Olen ollut pirun väsynyt, ja sängyllä loikoillessa on pakko kuunnella musiikkia. Tiedän olevani hereillä kun kuulen musiikin, että siitäpä voitte päätelle miten rasittavaa on koulussa kahdeksannella luokalla. Toissa yönä en nukkunut silmällistäkään, ajatukset juoksivat kehää. Olin hereillä silloin kun kello soi. Ihmeen pirteä olo oli kun nousin ylös, vaan kun ehdin kouluun, en olisi jaksanut istua paikallani, koska alkoi niin pirusti väsyttämään. Silmät painuivat väkisinkin kiinni. Elämä ei mitään herkkua ole, mutta en nyt vaihtaisi siitä mitään pois. On se sen verran ihanaa. Varsinkin kun olen lähes päässyt ujoudestani. Pystyn puhumaan vieraille opettajille rennommin ja naapurilleni joka on seitsemännellä luokalla. Hän tosin ujostelee minulle puhuessa, mutta eipä se haittaa. Kenties hän ei ole ajatellut, että yläasteella kukaan ei luule, että olisit ihastunut johonkin tyttöön, jos puhuu tämän kanssa. Tai päin vastoin. En ole raaskinnut hänen kanssaan jutella, hän on selvästi vaivautunut minun läsnäollessani. Onhan se hämmentävää aloittaa seitsemäs luokka. Tiedän miltä se pahimmillaan tuntuu.

Heinolassa 20.8.2006.

Seistiin kaksi tuntia, ja odotimme, että Lordi suvaitsisi ilmestyä lavalle. Tulihan se sieltä lopulta, aivan mahtava keikka heillä. Pääsin jopa kuuden metrin päähän lavasta ja näin idolini Amenin oikein läheltä. Awasta olin vain kahden metrin päässä, näin ähnet. Hän on kaunis monsteri. Äitin lempparit tosin taitavat olla Kita ja Lordi. Minun on Amen ja Awa. Eikä se OXkaan paha ole, vaikka bassoa soittaakin. (Ei pahalla, basistit.) Seistiin todellakin kaksi tuntia, oli pirun kuuma ja mun jalka raukkani olivat ihan tönkköjä, selkäänikin särki. Siellä ei pystynyt juurikaan liikkumaan mihinkään suuntaan. Tai itse asiassa ollenkaan aina kun nosti kätensä löi vähintään jotakin päähän. Mutta sainpas otettua kuvia, vaikka eivät olleet kovinkaan hyviä tai hienoja, mutta kyllä niistä suunnilleen selvän saa.

- Kromienkeli lähtee nukkumaan.